Huippuvuoret 2013

Retkikunta Longyearbyen – Perriertoppen – Newtontoppen – Longyearbyen

Aina ei pelkkä into riitä

Jätä kommentti

Innostus, periksiantamattomuus ja loputon huumorintaju ovat ehdottoman tärkeitä ominaisuuksia retkikuntalaiselle. Nämäkään eivät aina kuitenkaan riitä, kun reissussa sattuu ja tapahtuu. Huolellinen valmistautuminen ja suunnittelu auttavat selviämään yllättävistäkin tilanteista kunnialla.

Ensi viikonloppuna onkin retkikuntamme ns. Final Testin paikka, jossa tarkastetaan retkikunnan valmius lähteä reissuun. Viikonloppuna käydään läpi sekä eri valmisteluryhmien että kunkin retkikuntalaisen tilanne. Jos puutteita ilmenee, niin vielä ne ehditään ja pystytään korjaamaan.

Testauksessa mennään käytännön tasolle, jotta pienetkään yksityiskohdat eivät jäisi huomiotta ja ei kävisi kuten eräälle retkikuntalaiselle joku vuosi takaperin:

”Joskushan käy niin että halu päästä johonkin tiettyyn paikkaan ajaa terveen järjen ohi. Minulle ainakin kävi näin… 

Paikka oli Haltitunturin korkein suomenpuolella oleva kohta, sinne oli pakko päästä ja tietenkin talvella. Kesällä kun olin siellä jo käynyt. Tiedusteltuani alustavasti halukkaita lähtijöitä retkikavereistani, oli yllätys suuri kun ketään ei innosta hehkuen ilmoittautunutkaan retkikuntaan. Tästä en tietenkään suuresti masentunut, vaan laitoin ”uutta matoa koukkuun”. Valokuvia näyttelemällä, antamalla lupauksia auringonpaisteesta ja luistokeleistä löytyi vapaaehtoinen uhri nimeltä Kimmo (nimi muutettu).

Koska seura oli taattu voitiin aloittaa retkikunnan varustaminen, budjetti oli kummankin osalta varusteisiin n. 80e ja sillähän ei viimeisimpiä vermeitä ostella… Käytännön miehinä päätimme että osa varusteista on aivan helppo tuunata ja valmistaa jo olemassa olevista vermeistä. Vanhat ”lankku-Elanit” sai kyytiä kun niihin jyrsittiin Kimmon tallissa ”pitopohjia” ja kiinnitettiin Ruotsin armeijan siteitä. Ahkion aihio löytyi Onnimannista (vankilan puoti) ja hetken rakentamisen jälkeen olivat aisat ja vetovyö valmiina koitokseen.

Viimein koitti kauan odotettu päivä 21.04.2005. Vielä oli täysi työpäivä edessä, mutta ei siitä masennuttu vaan päätettiin, että heti lähdetään taipaleelle kun työt sallii… Kilpisjärvellä olimme seuraavana aamuna klo 7. Ensin Saanan majoille aamiaiselle. Sen jälkeen viimeiset hankinnat marketista ja ladulle.

Noin 27 metrin hiihdon jälkeen selvisi, että kotitekoinen ”pitopohja” ei ole pitävä. Tästä ei tietenkään masennuttu. Koska alla oli kantava jälki niin ei muuta kun sukset ahkioon ja saapasta toisen eteen. Näin saavuttin ennen pitkää Saarijävelle, jonne päätimme leiriytyä telttaan.

Aamulla herättyämme kävimme kiivaan (13 s.) neuvottelun matkan suunnasta ja päätimme perääntyä arvokkaasti Kilpisjärvelle ja sieltä edelleen Vuontisjärvelle kämppämajoitukseen.

Perääntymisen takia en kuitenkaan masentunut vaan päätin, että seuravana vuonna hyökkään Haltille uusin asein. Se tietenkin on eri tarina, joskaan ei viimeinen tarina Haltin valloituksesta.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s